KVY - Jos Mikko Niskanen olisikin ollut muusikko

JOS MIKKO NISKANEN OLISIKIN OLLUT MUUSIKKO

TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS: Itku pitkästä ilosta (Ranka Recordings, RA033, 2000, cd)
VIIKATE: Roudasta rospuuttoon (Syyslevyt, SYYS004, 1999, mini-cd)

Yleensä kun arvostellaan ns. metallimusiikkia (kansankielellä heviä), taidetaan harvemmin kiinnittää huomiota muuhun kuin musiikin rankkuuteen, kitaristin nopeuteen ja ehkä siihen kuinka rajut kannet levyssä mahtaa olla. Meillä suomalaisilla on kuitenkin onnea: maassamme on jo jonkin aikaa tehty metallilta kalskahtavaa musiikkia kielellä, jota n. 95 % kansasta pitäisi ymmärtää. Sanon nyt seuraavassa puimaani ainutlaatuista musiikkia metalliksi, koska siihen se on helpointa rinnastaa antamaan olemuksestaan aavistusta sitä kuulemattomalle lukijalle. Joskin nämä kaksi yhtyettä nojaavat enemmän jonnekin 70-luvun alun progressiiviseen rockiin á la Jethro Tull tai jopa King Crimson selkeimpinä hetkinään kuin esimerkiksi Slayerin kaltaisiin vikkeliin laitataklaajiin. Trio Niskalaukauksen musiikkiin antaa omaa leimaansa myös Soundgardenin kaltainen 90-luvun kovaääninen rock. Mutta sekä Trio Niskalaukauksella että Viikatteella on kuitenkin selkeästi oma tyylinsä, johon ei lie tämän enempää syytä hakea vertailukohtia. Taustalla molemmilla yhtyeillä kummittelee muinainen Lyijykomppania. Trio Niskalaukauksen keulahahmo Timo Rautiainen oli Lyijykomppanian laulajakitaristi, kun taas Viikatteessa kaiken muun paitsi lyömäsoitintaiteilijan roolin hoitava Kaarle Viikate tunnustaa häpeilemättä vilpittömän ihailunsa sekä Lyijykomppaniaa että Trio Niskalaukausta kohtaan. Lyijykomppania innoitti koko Viikatteen perustamiseen ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus jatkaa Lyijykomppanian musiikillisilla härkäteillä.

EKOMETALLIAKO?

Timo Rautiaiseen & Trio Niskalaukaukseen on muutamaankin kertaan lyöty vihreällä musteella leima "ekometallia". Niin, oikeastaan kantava teema yhtyeen kahdella ensimmäisellä julkaisulla ("Hävetkää!" -minicd sekä "Lopunajan merkit"-cd) olikin ekologia.

Poimivat joestaan lintuja/suoja-asuissaan hikoavat/visiirin sisäpuolen kyyneleet/lohduttomat/joki kiehuu. ("Laiinsa viimeiset", Anssi Gröhn/Timo Rautiainen) tai Ne lupasivat että loppusijoituspaikka on varma kesällä/perävaunussa tavaraa, ei tiedetä mitä/mittarimiehet pukee naamareita ylleen ("Rekkamies", Tomi Tuomaala). Näin lohduttomissa tunnelmissa oltiin yhtyeen ensimmäisellä pitkäsoitolla.

Uudella "Itku pitkästä ilosta" -levyllä tilanne on jo mennyt siihen, että nyt on satanut puoli vuotta/ei sateelle loppua näy/on lämmintä, silti palelee/jäät sulaneet heikoiksi ja sitten vedeksi/maa alkanut peittyä, meri höyrytä//mitä helvettiä me tehdään/pian vedellä peittyy maa ("Itku pitkästä ilosta", Tomi Tuomaala/Timo Rautiainen). Ei hyvältä näytä, kun vielä kaukaa on tullut eläimiä/joita ei pitäisi olla/siellä kaukana ei enää/voi kuulemma hengittää/jostakin syystä tänään/tuntuu pahemmalta kuin eilen/ja eilen tuntui pahemmalta kuin toissapäivänä ("Rajatila", Tomi Tuomaala).

Asiat ovat siis kovin lohduttomalla tolalla. Kenen syy? Kuka tämän korvaa? Kenen puoleen kääntyä? Tekemätöntä ei tehdyksi saa/syntejä ei voi sovittaa/on vielä kovin monta asiaa /anteeksiantamatonta/ja sinä olit kaikista pahin/tiesit kaiken koko ajan/silti koskaan et tehnyt mitään/et ikinä sinä tehnyt mitään ("Pahin kaikista", Tomi Tuomaala).

Ekoteemat siis saavat jatkoa, mutta sanoitusten aihepiiri on laajentunut jo siihenkin hetkeen, kun kuolo korjaa satoaan. Levyn päättävät kaksi kappaletta käsittelevät ei välttämättä edellä mainituista syistä johtuvaa ihmisen poistumista tästä maallisesta ulottuvuudestaan. Kolmannessatoista kerroksessa istun ja pidän sinua kädestä/rumat tummat pilvet riippuvat alhaalla/ja koko maailma ohuista langoista ("Hiljaista", Tomi Tuomaala).

Läheinen on lähdössä pois myös levyn päättävässä Marja Mattlarin tuotannosta lainatussa kappaleessa "Lintu". Siinä missä "Lopunajan merkit" päättyi kurkkua salpaavaan lohduttomuuteen nuoren elämän päättyessä turhaan, "Lintu" kuvaa jo elämänsä eläneen kuolemaa lohdullisemmin ja voisinpa jopa sanoa puhdistavammin, antaen kappaleen sanoituksissa sananmukaisesti valoa synkkyyteen ja epätoivoon. Lieneekö orkesterille itselleenkin eräänlainen katharsis, kun aiemmin on sentään puitu ympäristön alasajo, sotarikoksia ja elämän päättymisiä.

Trio Niskalaukaus on siitä merkittävä äänekkään musiikin esittäjä, että yhtyeen sanoitukset ovat keskeisellä sijalla. Tekstit voisivat hyvin elää omaa elämäänsä musiikin ulkopuolella kiehtovana ja pysäyttävänä runoutena, mutta kuin haju lenkkitossussa ovat ne omimmillaan laulaja-kitaristi Rautiaisen suussa. Miehen kiistattomaksi ansioksi on luettava selkeys. Kaikki mitä sanotaan tulee selväksi musiikkia kuuntelemalla. Turhanpäiväiset rokkilaulajamaneerit jätetään muiden väänneltäviksi, Rautiainen paitsi osaa laulaa myös pystyy esittämään kaiken selkeästi. Säälihän se olisi, jos oivat sanat äristäisiin johonkin äärimmäisyysmetallityyliin kuin helvetin kellarista tai ikävin suomirock-maneerein, muka "tulkiten" tai "fraseeraten". Trio Niskalaukauksen kappaleita tuskin kukaan ehdottaa Antti Isokankaan väärinkuultujen kappaleiden kirjoihin, ellei kuulija ole tappiokseen ehtinyt tuupertaa kuullunymmärtämisensä esim J. Karjalaista höristelemällä.

Etenkin hovisanoittaja ja viisimiehisen trion kenties jopa kuudenneksi jäseneksi laskettava Tomi Tuomaala on poikkeuksellisen ansiokas tunnelmien luoja, joka antaa kuulijan aivomassalle puuhaa. Tuomaala ei tunnu edes harkitsevan joskus laiskana hetkenä aidan matalasta kohdasta yli menoa. Joka ainut sana on kuin käsin valittu projisoimaan elävää kuvaa kuulijan silmien edessä leijailevalle ylimääräiselle verkkokalvolle. Eikö vain elämänsä pettymyksen kokeneen sulhasmiehen fiilinki tunnu tutulta: Hartiat kyyryssä keskellä pihaa, ei jaksa kiviäkään potkia ("Rajaton Rakkaus", Tomi Tuomaala). Eikös se tältä tuntunut, kun mielitiettysi lähtikin koulun tansseihin ihan väärän tyypin seurassa, silloin kun olit vähän toisella kymmenellä? Jokaisesta Tuomaalan tekstistä löytyy kohta, joka ansaitsee vilpittömän ihailuni kyvystä paitsi valita kaiuttimen ääreen naulitsevat sanat myös riemastuttaa tekstin nerokkuudella. Parhaista lyyrisistä napakympeistä mainittakoon vielä se kuinka "Pahin kaikista" -kappaleessa Tuomaala toteaa mitä kaikesta tästä maallisesta röhnöttämisestä jää jäljelle… Jaa, mutta kuunnelkaapa itse, se palkitsee. Olikohan se Rumba, joka arviossaan sanoi että "Tuomaala ei tekstintekijänä ole ammattilainen, mutta…" Minä puolestani en kaipaa tähän musiikkiin yhtään juice leskis- tai pauli hanhiniemismäisiä ammattilaisuuksia.

Yksinoikeudella Tuomaala ei sentään ole tekstejä "Itku pitkästä ilosta" -levylle tehnyt. Tekstejä on ollut laatimassa myös ne laulava Timo Rautiainen, joka kuvaa nimikappaleen sanoitustalkoita seuraavasti: "Pyysin Tuomaalaa kirjoittamaan tekstin mannerjäätiköiden sulamisesta. Siitä syntyivät säkeistöt. Kertosäkeen kehittelin työntäessäni lunta eräänä lauantai-iltana. Lunta oli nimittäin satanut niin paljon, että se alkoi olla jo poliisiasia. Silloin äkäpäissäni ajattelin, että saisi sulaa koko paska." Rautiaisen ja Tuomaalan lisäksi sanoitusapua Trio Niskalaukaukselle ovat sen eri levyille antaneet Anssi Gröhn, Arto Revonkorpi, Marko Annala sekä Lyijykomppanian Moilanen.

ALAKULOHÄLYTYSTILA

Viikate on toistaiseksi julkaissut vain lyhyempikestoisia kokonaisuuksia, eli yhden mini-cd:n ja KLV:n kanssa jaetun yhteisen pikkuvinyylin ennen "Roudasta rospuuttoon" mini-cd:tä. Musiikillisesti liikutaan samoilla hallavesillä kuin Trio Niskalaukauskin eikä sanoitustyylikään paljoa poikkea. "Roudasta rospuuttoon" onnistuu olemaan lähes konseptialbumi. Tekstejä lukiessa voisi kuvitella ne lyhytelokuvaksi, mustavalkoiseksi ja kelirikkoaikaan kuvatuksi. Kelirikon syytä ehkä sekin, että elokuva jää alle parikymmenminuuttiseksi, mutta parempi intensiivinen reilu vartti kuin täysimittainen eepos, jonka aikana yleisön silmät lupsahtelevat. Tekstit laatinut Kaarle Viikate laulaa sanansa eri tyyliin kuin Trio Niskalaukauksen Rautiainen. Suoritus tuo mieleen dokumenttielokuvan kertojan ja sepä sopiikin oivallisesti edellä mainittuun muutenkin elokuvamaiseen tunnelmaan.

Tupa hiljainen/on kodin tunnun sen ruudinsavu vienyt mukanaan ("Pihamaa") kertoo Kaarle. Lapsuus loppui joiltakin siihen, eivätkä siinä pihapiirissä laivat villiintyneet eivätkä junat vaihtaneet salaa raiteitaan. Lapset saattoivat toki paikoillensa jähmettyä. Mutta kun tuvasta katoavat tilan pitäjät ja lämpö, ollaan ahdingossa. Kylymä tila ei kannata, mutta jotain kummallista on tekeillä: Näillä main on jo pitkään ihmetelty/mihin häviävät rungot metsistä/näillä main on jo pitkään ihmetelty/kuka lapioi tuhkat pesistä/kun hiillos vielä hehkuu (Kylymä) eikä perinteisillä lohduttajilla olekaan tässä epävarmuuden ja pelon sumassa enää virkaa: Mutta miten alkaa 'Ystävä sä lapsien'?/Kuinka pimeässä katsoa voi pienehen?/Jos yölampun uskaltaa sammuttaa/Kantaa tuuli laukauksia kahdeksan ("Viimeinen säkeistö"). Ja kaikki tämä kerrottuna parhaaseen Car-Erik Creutz -tyyliin (vaan onneksi ei sillä äänellä); todeten, puolustelematta tai tuomitsematta. Kaarle Viikate todistaa, että huutamattakin voi olla vakuuttava. Odotan taas seuraavalta Viikate-levyltä paljon; toisaalta tätä samaa linjaa, mutta en epäile etteikö Viikate osaisi yllättääkin.

Mennäkseni vielä musiikillisiin ansioihin edellä puidussa levysadossa, on hauskaa huomata että kaikesta samankaltaisuudestaan huolimatta sekä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksella että Viikatteella on oma tunnistettava olemuksensa ja sointinsa. Luoti niskassa tuntuu varmasti erilaiselta kuin tulla pitkävartisen viikatteen päiviltä pois niittämäksi. Molemmilla on kuitenkin sama teho.

Tero Lehto